Meidän perheessämme vietetään joulua. Siitä seuraa väistämättä salaisuuksien ja vihjailujen, korvien höröllä pitämisen ja piilottelun aika. Ja se on ihanaa! Ompelukoriosuus on siis väistämättä tauolla jonkin aikaa, mutta onneksi tänne voi töiden valmistumisen myötä blogata tuotokset ja laittaa ilmeentymään vasta jouluaattona/välipäivinä.

Luultavasti blogin pitäminenkin hieman harvenee tästä em. syystä, tai oikeastaan syistä. Kiireet vievät aikaani. Ja onhan niitä aikoja, ettei oikein huvita kirjoittaa mitään.

Tällä hetkellä meidän eskarilainen olisi innokas askartelija, mutta taas tuo pienempi nuppi kun ei vielä omaa sellaisia taitoja tahi kärsivällisyyttä, että yhteinen askartelu onnistuisi, joutuu isompi väistämättä usein odottamaan. Eilen poikkesimme vanhempieni luokse ja siellä syntyi kaksi joulukorttia (serkuille) ja yksi pehmosydän huovasta ja ohuesta superlonista. Superloni oikeastaan innoitti tämän askartelun, kun sitä tuli runsas määrä vanhempieni uuden sohvakaluston mukana. Aika hyvin neiti jaksoi käsin ommella, olisikohan puolet ollut sitten minun kädenjälkeäni.

Ihania ovat nuo lapsoset olleet tänäänkin! Isompi luki pienemmälle kirjaa, auttoi piirtämään piirustuslevyillä ja muutenkin oli seurana, kun minulla oli kädet täynnä milloin mitäkin. Nyt on Benin salainen maailma lastenvahtina, kun blogi päivittyy ja ruoka valmistuu.

Isompi sanoi tänään aivan ihanasti: "Arvaa äiti, mikä on lahjan antajasta kaikkein mukavinta?" Kysyin tietenkin, että no, mikäs se on, johon Koirafanimme vastasi: "No se, että jos antaja on valinnut lahjaksi vaikka kissan ja se toinen on toivonut juuri sellaista kissaa lahjaksi ja tulee tosi hyvälle mielelle, hirmu iloiseksi, niin antajakin tulee hyvälle mielelle, että lahja on ollut mieluinen."

Antamisen ilo se on suurin ilo! Ja lapset kaikkein suurin! Etenkin omat ihanuudet, joita en mistään hinnasta antaisi pois.