Tänä aamuna koko konkkaronkan vointi oli sen verran hyvä, että toteutamme aiemman suunnitelmamme ja ajamme Savonlinnaan tänään. Miehen mummot asuvat siellä, emmekä ole nähneet heitä vähään aikaan. Majoitumme aina nuoremman mummon kotona, siellä on tilaa ja hän on muutenkin virkeämpi, hän täyttää vasta 75. Toinen mummo sen sijaan asuu kahden lapsensa kanssa ja on 90-vuotias. Ennen heillä oli myös koira, joka rajoitti visiittimme ihan minimiin, lyhyt kohteliaisuuskäynti silloin tällöin. (Selvennykseksi: sekä bloggaaja että Koirafani ovat allergisia mm. koirille) Saa nähdä kehtaammeko tällä reissulla poiketa, jos tämä flunssa vaikka häneen tarttuisi, kun vastustuskyky on jo melko alhainen.

Mummoista puheenollen. Omat mummoni on jo aika vienyt. Isänäiti kuoli minun ollessani teini-iässä ja äidinäiti kun odotin Koirafania. Ennen hänen kuolemaansa ehdin kertoa, että meille odotetaan tyttöä. Hän toivoi tytön nimeksi Marjaanaa (jota emme antaneet, sillä tyttären nimi oli päätetty jo 4 kk aikaisemmin).. Mummot olivat minulle rakkaita, vaikka isänäiti jäikin kaukaisemmaksi osin etäisyyden ja osin tietenkin siitä syystä, että hän ehti kuolla ennen kuin aikuistuin. Äidinäidilläni oli useita sairauksia ja hän käytti useita lääkkeitä. Osa näistä lääkkeistä teki hänestä hieman vainoharhaisen ja vaikean persoonan. Toisinaan hän oli hyväkuntoinen ja pirteä ja joskus sitten valmiiksi kuin myrskyn merkki ja valmis haastamaan meidät taistoon jos toiseenkin. Nuorena en aina ymmärtänyt että mummon sairaus tai lääkkeet nyt puhuvat ja loukkaannuin verisesti taikka sanoin vastaan pahasti. Aika on tuonut perspektiiviä siihenkin ja olen onnellinen, että välimme kuitenkin säilyivät hyvänä loppuun asti.

Toivoisin, että omien lapsieni mummot ja papat eläisivät pitkään ja heillä olisi terveyttä ja energiaa jaksaa olla lastenlasten kanssa. Egoistisena ajatuksena on myös se, etten ole vielä pitkään aikaan valmis esim. omista vanhemmistani luopumaan. Toivottavasti ei tarvitsekaan.